Auton laittoa

Aina tässä vaiheessa sitä kyseenalaistaa oman halun hankkia asioita tunteella eikä järjellä. Pihalla seisoo jälleen yksi auto. Ei, ei uusi vaan sama, joka tuli hankittua noin vuosi sitten. Sellainen hyvä ja halpa, tiedättekö. Just sellainen, jonka kuvittelin haluavani.

Ero tuon kuvitelman ja tosielämän välillä tuntuu minun autojen tapauksessa olevan noin neliön verran ruosteista, suojaamatonta ja surkeasti paikattua peltiä. Tai sitä ihmeellistä töhnää siinä kohtaa missä peltiä pitäisi olla.

Kaikki autoja hitsanneet tietävät tuon ihmetöhnän. Se on sitä ainetta, jota se edellinen autoa onnettoman huonosti paikannut kaveri on tökännyt siihen reikään kun pelti on loppunut kesken. Mustaa sikaflexiä, saniteettisilikonia tai uretaania, joka feikataan kovaksi vaikkapa pienellä määrällä pakkelia ja liian suurella kerroksella alustamassaa. Ja jos reikä on liian iso voi mukana olla vaikkapa kanaverkkoa pitämässä töhnää paikallaan.

Tässä tapauksessa ei kanaverkkoa ole (vielä) löytynyt mutta reikiä kyllä. Ja töhnää. Positiivista on se, että töhnää ei edes oltu yritetty peittää pakkelilla tai massalla. Toisaalta koko auton pohjasta ei taida massaa löytyä yhtään. Kiitos tästä sille kaverille joka Saksasta tämän ajokin toi. Ei, autoa ei ole ruostesuojattu. Ollenkaan. Paitsi etusuojankaarista. Viime keväänä minun toimesta.

Eihän tässä voi ketään muuta syyttää kuin itteään. Pitäishän se tässä vaiheessa jo tajuta että hyvää ja halpaa ei saa samassa paketissa. Ja kuka käski lähteä ruostesuojaamaan auton takapäätä! Kuka käski tökätä meisselillä ehjän näköiseen kohtaan. Kuka käski pikkasen puhaltaa hiekalla irtoroskaa irti. Ei kukaan muu kuin se pieni ääni siellä omassa päässä.

Ja taas on auto pukkien päällä hitsauskone vieressä odottamassa että joko motivaatio tai sen tympeämpi kaveri (v****us) tulee ja tekee homman loppuun. Kaikkien eduksi toivon että paikalle saapuu tuo ensimmäinen sillä toi jälkimmäinen tuntuu käyttävän paikkauksissa tuota ihmetöhnää.